Nelikymppisenä voi vihdoin hengähtää
Perjantaita!
Lapsikatras nukkuu jo pedeissään. Ekaluokkalainen on nykyään melkeinpä säännöllisesti ensimmäisenä unessa -taitaa koulu väsyttää pientä oppijaa. Pikkusiskot rauhoittuvat isoveljen unentuhinaan.
Minä en voinut olla aloittamatta uutta blogia! Kirjoittelin puolitoista vuotta sitten muutamien kuukausien ajan silloisen elämäntilanteen painamana. Sitten elämäntilanne muuttui, ja kirjoittamisen tarve muuttui. Nyt arki on löytänyt uudet uomansa ja huomaan, että into kirjoittamiseen on palannut.
Blogin otsikko, nelikymppinen äiti, on lähes totta. Oikeasti olen vielä hieman alle nelikymppinen, mutta koen kuuluvani jo tuohon ikäjoukkoon.
Nelikymppinen.
Jes!
On helpottavaa olla nelikymppinen. Kaksikymppisenä olin ahdistunut ja pelokas. Elämä oli outoa ja pelottavaa ja minä olin tosi pieni vielä. Lisäksi minulla oli paniikki siitä, että en IKINÄ löydä miestä itselleni! Mistä sen voisi löytää? Miten? Mitä jutella miehille, miltä pitäisi itse näyttää ja miltä ei saisi näyttää?
Kolmekymppisenä olin vihdoin PÄÄSSYT naimisiin. Vähän reilu kolmekymppisenä alkoivat pikkulapsivuodet. Huhhuh, oli se aikaa! Kaikki oli outoa, minä epävarma ja jälleen kerran pelokas. Miten muut olivat niin itsevarmoja äitejä? Ja niiden superäitien keskellä minä mietin, ettei kukaan vain huomaa, miten pohjattoman epävarma olin. Vieläkin surettaa ajatella, miten paljon pelkäsin ja huolehdin.
Nyt nelikymppisenä on helpompi hengittää. Lasten kanssa on tullut elettyä jo sen verran vuosia, että tiedän niiden pikku vintiöiden metkut. Tiedän, että kaksivuotiaan kuuluu kirkua karkkihyllyn edessä, ei se haittaa. Tiedän, että viisivuotiaalle tulee uusi uhmavaihe, ja sekin menee ohi. Tiedän, että lapsi ei hajoa palasiksi, vaikka antaisin sille joskus ruuaksi kylmiä nakkeja. Päinvastoin, siitä lapsi vain tulee erityisen onnelliseksi. Ja tiedän, Luoja kiitos nyt jo tiedän, että pitkä parisuhde on ihana turva elämässä. Ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan tuolla puolen.
Nyt siirrän nelikymppisen kroppani sohvalle ja palkitsen itseni viikon aherruksesta suklaalevyllä!
Kuulumisiin!
-Nelikymppinen äiti
Lapsikatras nukkuu jo pedeissään. Ekaluokkalainen on nykyään melkeinpä säännöllisesti ensimmäisenä unessa -taitaa koulu väsyttää pientä oppijaa. Pikkusiskot rauhoittuvat isoveljen unentuhinaan.Minä en voinut olla aloittamatta uutta blogia! Kirjoittelin puolitoista vuotta sitten muutamien kuukausien ajan silloisen elämäntilanteen painamana. Sitten elämäntilanne muuttui, ja kirjoittamisen tarve muuttui. Nyt arki on löytänyt uudet uomansa ja huomaan, että into kirjoittamiseen on palannut.
Blogin otsikko, nelikymppinen äiti, on lähes totta. Oikeasti olen vielä hieman alle nelikymppinen, mutta koen kuuluvani jo tuohon ikäjoukkoon.
Nelikymppinen.
Jes!
On helpottavaa olla nelikymppinen. Kaksikymppisenä olin ahdistunut ja pelokas. Elämä oli outoa ja pelottavaa ja minä olin tosi pieni vielä. Lisäksi minulla oli paniikki siitä, että en IKINÄ löydä miestä itselleni! Mistä sen voisi löytää? Miten? Mitä jutella miehille, miltä pitäisi itse näyttää ja miltä ei saisi näyttää?Kolmekymppisenä olin vihdoin PÄÄSSYT naimisiin. Vähän reilu kolmekymppisenä alkoivat pikkulapsivuodet. Huhhuh, oli se aikaa! Kaikki oli outoa, minä epävarma ja jälleen kerran pelokas. Miten muut olivat niin itsevarmoja äitejä? Ja niiden superäitien keskellä minä mietin, ettei kukaan vain huomaa, miten pohjattoman epävarma olin. Vieläkin surettaa ajatella, miten paljon pelkäsin ja huolehdin.
Nyt nelikymppisenä on helpompi hengittää. Lasten kanssa on tullut elettyä jo sen verran vuosia, että tiedän niiden pikku vintiöiden metkut. Tiedän, että kaksivuotiaan kuuluu kirkua karkkihyllyn edessä, ei se haittaa. Tiedän, että viisivuotiaalle tulee uusi uhmavaihe, ja sekin menee ohi. Tiedän, että lapsi ei hajoa palasiksi, vaikka antaisin sille joskus ruuaksi kylmiä nakkeja. Päinvastoin, siitä lapsi vain tulee erityisen onnelliseksi. Ja tiedän, Luoja kiitos nyt jo tiedän, että pitkä parisuhde on ihana turva elämässä. Ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan tuolla puolen.Nyt siirrän nelikymppisen kroppani sohvalle ja palkitsen itseni viikon aherruksesta suklaalevyllä!
Kuulumisiin!
-Nelikymppinen äiti
Kommentit
Lähetä kommentti